Näetkö kaiken kauniin

Niin kaunista. Luonto tarjoilee näin keskikesällä uskomatonta kauneutta. Ehditkö sinä huomata sen?

Meidän viisivuotias on taianomainen lapsi – alusta asti hän on kertonut kaikesta kauniista, jota näkee. Joka päivä nyt huokaillaan yhdessä ihastuksesta, kun luonto on niin täynnä kukkia. Häneen on eniten tarttunut mun puhe luonnosta ja sen kauneuden ihmettelystä.

Joka kevät lapset sanoo mulle ”äiti, sä sanoit tän saman jo eilen!” – minkähän? No sen, että puihin alkaa tulla lehdet! Mutta kun, se on niin ihanaa! vastaan. Nyt kesällä sama laulu kuuluu, kun ihailen kotitien varrella loistavia lupiinimeriä. (olkoonkin rikkakasvi, mutta aivan superkaunis). Ihailen joka päivä. Monta kertaa. Ja hipsin kävelylle kun voin, ihastelemaan, nuuhkimaan, lempeästi liikuttamaan kehoa.

Tänään mietin kävellessäni kotitiellä, mikä onni on asua luonnon keskellä. Kävelen tiellä, mutta kuitenkin metsässä, koska puiden välissä on vain muutama metri.

Siksi ehkä juhannuksenakaan ei olla koskaan oltu mökillä, tai kauheasti muutenkaan. Kun asuu maalla, voi juhannuksena lähteä kaupunkiin, kuten tänäkin vuonna. Kirjurinluodolla leikkiminen ja joessa uiminen on mukavaa yhteistä puuhaa!

Ja sielläkin on luonto. Kauneudessaan. Kaupungissa.